Rantatöyräiden koivut ja pajukot ja muutamat laiskat pilvenriekaleet peilautuvat lähes epätodellisen tarkkana tyynen veden peilistä. Vene liukuu laiskasti virtailevaa Ivalojoen suvantoa verkkaisesti ja äänettömästi sähkömoottorin työntämänä. Vaimo ohjaa, minä uitan viehettä harrin tai lihavan ahvenen toivossa. Puodinperän rauha on rikkumaton, muita kulkijoita ei leppeässä loppukesän illassa näy.
Rauhaa ei kestä kauan. Äkkään rantapusikoissa liikettä. Poro? Ei. Iso koira? Ei tuo ole koirakaan. Ei kai tuo ole Pertin posse!
Mutta toden totta, on se. Kolme mustaa ja kolme valkoista pässiä hengailee koivujen alla, kuin syljeskelevät lättähatut Steissillä. Ne ovat kaukana kotikarsinastaan ja mielessä ei taatusti ole pelkästään kristilliset hyveet.
Uistelumme on keskeytettävä. On kansalaisvelvollisuus puuttua tilanteeseen.
Pässien omistaja, Inarin Käsityöpuodin perustaja Piia ei vastaa. Soitamme sen miehelle. Mies ei ole paikkakunnalla. Saamme käskyn ottaa karkulaiset kiinni ennen kuin ne aiheuttaisivat enempää pahennusta naapurustossa, söisivät ryytimaita, papanoisivat lasten hiekkalaatikoihin tai joutuisivat suden suuhun.
Rantaudumme. Mutta eihän meistä kahdesta ole Pertin ja sen jengin kahlitsijaksi. Saamme ehkä kiinni yhden tai kaksi. Mutta mitä sitten? Raahaammeko me painavat elikot sylissä takaisin aitaukseen? Me olemme vasta vastikään muuttaneet Hesoista tänne, emmehän me kaupunkilaisina hallitse edistyneitä paimentaitoja. Entä jos Pertti käy väkivaltaiseksi? Entä jos ne kaikki käyvät joukolla kimppuumme? Tulikastetilanteemme on vähintäänkin kuumottava.
Mutta onneksi Pertillä on heikkous, oikea pässikryptoniitti. Se on koukussa rehupelletteihin, joita tarjoillaan punaisessa muoviämpärissä. Ehkä Pertin addiktion hyväksikäyttäminen on keino saada pässijengi tottelemaan.
Punainen ämpäri löytyy Piian mökin vajasta. Kävelemme rantametsikköön, jossa jengi toteuttaa tapainturmellustaan. Pertti äkkää ämpärin. Sen vaakapupilliset silmät nauliutuvat siihen, se unohtaa laittomat puuhansa ja juoksee kohti minua. Muut jengiläiset seuraavat johtajaa.
Tunnen oloni Hamelnin piipariksi. Pillin sijaan soittelen ämpäriä ja kuusipäinen raito pässejä seuraa minua. Kuljemme metsästä puolijuoksua hiekkatielle, ja sitä pitkin kohti Piian mökkiä ja pässiaitausta. Pääsemme perille välikohtauksitta. Sujahdamme isoon aitaukseen portista, ja sitten vielä toisesta portista pienempään piha-aitaukseen. Vaimo lukitsee haan. Pertti on posessa.
Tutkimuksissa selviää, että Pertti oli kaatanut isomman aitauksen aidanseipään salaisilla konsteilla ja johdattanut rikolliset kaverinsa karkuteille mukanaan. Aita korjataan ja Puodinperään palaa rauha.
Kahden päivän kuluttua puhelimeni pirisee. Soittaja on Piia. ”Lainaatko venettä, tarvitsemme rantojen tarkkailuun kalustoa. Pertin lauma on karannut taas eikä niitä löydy mistään!”
Epilogi.
Silläkin kertaa Pertti löytyi veneellä. Se oli johdattanut joukkonsa riiuureissulle erään naapurin lammasaitaukselle. Pertti kahlittiin ja palautettiin aitaukseen. Aitausta vahvistettiin taas ja Halla-koira määrättiin lakkaamattomaan vartioon.
Pertti ja sen kaverit kerittiin muutama viikko sitten. Villasta kehrätään testierä lankaa, josta kudotaan ehkä huivi.
Niin, siitähän pitikin mainita. Puodin valikoimista löytyy talven vilujen varalle lämpimät, suuret villahuivit. Tekijöinä Inari Handicrafts, Erja Tuhkala ja uutuutena Piian suunnittelemat Puodin omat mallit, jotka tulevat myyntiin alkutalvesta.
Huivit kudotaan sähköttä käsityönä Inarissa. Monien huivien lankojen villat saadaan kotimaisilta lampailta, sellaisilta kuin Pertti, Reiska, Kaljupää-Martti, Pikkumusta, Sorkkarautasorkka-Keijo ja Paksu-Ari.
